Tämä oli kaikkiaan kolmas metsästysretkeni ja toinen, jossa minulla itselläni oli ase. Olen metsästäjänä ihan aloittelija ja toivon, että ajatuskuvioideni ja tuntemuksieni selittäminen auttaa muitakin ei-metsästäjiä ymmärtämään asiaa paremmin.
Olin tutustunut ensin pari tuntia haulikkoon, jonka jälkeen tutustutin vuorollani isäntäväkeä toiminnallisen IDPA-ammunnan pariin. Riistakamera ilmoitteli jo siihen malliin, että siirryimme pellonreunaan passikoppiin.
Istuimme kopissa kolmistaan ja pitelin käsissäni .22WMR pienoiskivääriä siltä varalta, että ampumalinjalle tulee pienriistaa tai haittaeläimiä. Harjoittelin silloin tällöin tähtäämällä puissa olevia lintuja. Tuntuu todella vaikealta saada koko kiikarinkuva kerralla nähtäväksi, ja suuren osan aikaa kuva-alue onkin musta joltain reunalta.
Lohduttelen sillä ajatuksella, että kiväärin tukki ja poski eivät vielä tunne toisiaan. Ja ehkä sitä itsekin joskus oppii tuonkin asian paremmin. Olin taas iloinen siitä, että omassa pistoolikarbiinissani on refleksipunapiste, jossa ei tarvitse katsoa mihinkään tuubiin, vaan ainoastaan pystyssä olevan lasin läpi.
Puolentoista tunnin odottelun jälkeen paikalle ilmestyi muutaman metsäkauriin poikue.
Luonnonvalintaa, ei söpöyspisteitä
Yksi vasa oli erityisen innokas ja muut selkeästi varovaisempia. Varovaisuus on saaliseläimen hyvä luonteenpiirre ja tällä kerralla tämä taas todistettiin.
Isäntä ampui innokkaan kauriin. Harmillisesti kauris ehti juuri käännähtää hyvästä sivuprofiilista hiukan pitkittäin. .308 laukauksen sisäänmeno tuli melko hyvään paikkaan, mutta asennon vuoksi ulostulo aivan liian takaa.
Kauris putosi paikoilleen ja pienen ääntelyn jälkeen hiljentyi niille sijoilleen. Kun menimme katsomaan se yllättäen otti jalat alleen ja lähti metsään. Vasa ei päässyt kuin kymmenisen metriä, ennen kuin tilanne lopulta laukesi, ja eläin pääsi tuskistaan.
Metsästyksen ja riistanhoidon etiikasta
Olin etukäteen miettinyt paljon sitä, kuinka paljon herkkää runoilijasieluani raastaisi eläimen kuoleminen, kun se ensimmäisen kerran kunnolla eteen sattuu. Myöskään siitä syystä johtuen en ole halunnut vielä lähteä aseenhankintaan.
Tiedän myös kaverin, joka teoriassa olisi ihan hyvä metsästäjä, mutta jota tunnontuskat kiusasivat laukaisun jälkeen sen verran, ettemme kumpikaan tiedä tuleeko hänestä metsästäjää lainkaan.
Ihan viimeisiin hetkiin ennen laukausta mielessäni pyöri lapsellinen ajatus säikäyttää eläin pahan metsästäjän tieltä, mutta se ei kestänyt juuri Disney-kuvatunnuksen tähdenlentoa pidempään. En myöskään tuntenut mitään pistosta eläimen ampumisesta. Enkä oikeastaan sillä hetkellä edes siitä, ettei eläin kuollut heti.
Isäntäväkeäni tämä huono laukaus harmitti selkeästi paljon. Minä taas oli vähän pettynyt siitä, että käänneltäessä kuollut vasa kuulosti märältä kumisaappaalta. Mutta niin se tuntui aikoinaan esikoisen napanuorankin leikkaaminen puutarhaletkun pätkäisemiseltä. Se on varmaan jokin ajattelun defenssimekanismi tai vain silkka yllätys siitä, miten sitkeästi meidät eläimet on rakennettu.
Isännän alkukäsitellessä pientä vasaa oma adrenaliinini alkoi laskea ja minun tuli kylmä. Kauris pääsi mönkijän kyytiin, mutta minä halusin kävellä takaisin autoille lämmitellekseni. Autolla isäntä oli valmis lahtivajalle siirtymiseen, missä vasa nyljettiin.
Ja siellä se sitten iski.
Makaaberit tunteet lahtivajalla
Vajalla käsiteltiin juuri edellistä eläintä ja kylmiössä roikkui useampi peura ja hirvi. Verta lainehti lattialla ja siellä täällä oli hyytyneitä veripaakkuja, sekä sisälmyksiä. Kalman haju oli hiukan kuvottava. Selällään telineessä makaava ja päätään alas retkottava puoliksi taljaton ruumis oli luotaantyöntävä.
Noin vuorokausi myöhemminkin tapahtuma pyöri edelleen mielessäni.
- Tuntui edelleen väärältä ampua vasa, vaikka faktuaalisesti tiedän paremmin
Metsästäjän valinta mukailee luonnonvalintaa, jotta ei rikkoisi sen tasapainoa.
Esimerkiksi kalastuksen alamittasäännöt ovat laskeneet kuhan keskimittaa, koska nopeasti kasvaneet yksilöt on kalastettu pois ennen lisääntymistään. Kun suuriksi yksilöiksi vanhempina kasvavat yksilöt ovat poistuneet väestöstä jo ennen kutemistaan, jäljelle on jäänyt suhteellisesti enemmän pienikokoisia aikuisyksilöitä.
Jos metsästäjä taas ampuisi vain aikuisia eläimiä, ei ole mitään takeita siitä, että jäljelle jääneet vasat selviäisivät ilman emoa, saatika löytäisivät paria lisääntyäkseen. Kun suuri osa saaliseläimistä kuolee ensimmäisen elinvuotensa aikana, on luonnollista, että metsästäjän toimet kohdistuvat myös samassa suhteessa ja logiikalla.
- Teuraan rötköttäminen siinä levällään tuntui häpäisyltä
Taas järjellä ajatellen tässä ei ole mitään eroa siinä, kuoleeko eläin metsällä vai navetan takana. Näitä asioita ei vaan ole osannut sitten kuitenkaan ajatella. Ja mieluummin ehkä kuitenkin syön eläimen, joka on saanut elää lajinomaista elämää. Lisäksi osaan nyt todennäköisesti vielä enemmän arvostaa jokaista suupalaa ja ruokalajia, jonka tämä eläin meille tarjoaa.
Paluumatkalla keskustelimme vielä autossa siitä, kuinka riistanhoito on erityisesti kokonaisuuden hoitoa.
Vaikka tuntuisi kuinka pahalta ampua esimerkiksi supikoiria ihan vain ampumisen vuoksi, pitää kuitenkin muistaa, että supikoirien kannan rajoittaminen voi parantaa merkittävästi jonkin lintuyhdyskunnan elinvoimaisuutta. Yhden tappio on siis toisen voitto.
On tietysti totta, että mainittu luonnon tasapaino on ihmisen valitsema. Ihminen on kuitenkin valinnut niin, että on tärkeämpää säilyttää rikkaampi kirjo useita saalislintulajeja, kuin useampi yksilö muutamaa petoeläintä.
En aio lopettaa metsästykseen tutustumista kauriinvasan kohdalla esiinnousseiden tuntemusten vuoksi, eikä se hajukaan minua niin paljoa häirinnyt, että toimintakyky olisi mennyt.
Pitää vaan harjoitella ampumaan tosi hyvin, valitsemaan suotuisat mahdollisuudet ja hioa puukko tosi teräväksi. Mitä vähemmän eläin ehtii kärsiä ja mitä vähemmän siitä menee käsittelyssä hukkaan, sitä parempi se on kaikille osapuolille.