Mielestäni meidän kaikkien pitäisi käydä mahdollisimman paljon osaavien valmentajien opissa. Jutella niiden kanssa ja kysellä miksi ne tekee ja opettaa niinkuin tekevät ja opettavat.
Sen avulla voimme auttaa muita seuratovereita kokeilemaan niitä samoja harjoituksia. Kokeilemaan erilaisia tapoja oppia ja ihmetellä. Ratkaisemaan niitä ongelmia, joita meillä oman kehittymisemme esteenä on.
Minulla esimerkiksi on ongelmana pistoolissa tukikäden ote.
Pistoolin tukikäden ongelma
En saa tukikädestä kunnon apua aseen hallintaan. Perättäisten laukausten jälkeen ote huononee vähän kerrallaan, kunnes käytännössä ammun lähes yhdellä kädellä. Tätä on tapahtunut oikeastaan alusta asti ja pärjään kyllä, kunhan vähän lypsän otteen kuntoon aina uuteen tauluryhmään siirryttäessä. Mutta ei se hyvä asia ole.
Ongelmaa on pohdittu kavereiden kanssa ja videoitakin otettu.
Likipitäen kaikki saamani neuvot ovat olleet melkein samanlaisia:
”purista kovemmin”
Se ei ole huono neuvo, vaan hyvinkin taitavan ihmisen neuvo. Kaikki henkilöt, joilta apua olen saanut, ovat minua huomattavasti parempia ampujia.
Mutta se ei ole valmentajan neuvo.
Jos pikajuoksijavalmentaja sanoisi ”juokse kovempaa”, niin juoksija ei parantaisi suoritustaan muutoin kuin sisulla.
Sivuhuomio: Pikajuoksun elementit
Pikajuoksu muodostuu kahdesta asiasta:
- jalkojen liikkumisen nopeus ja
- askeleen pituus.
Näitä kahta asiaa muokkaamalla voidaan juosta kovempaa. Erilainen jalkojen lihasvoimaharjoittelu parantaa jompaa kumpaa tekijää. Yhdelle harjoittelijalle jalkojen liikettä pitää ehkä jopa hidastaa, jotta askeleiden pituus voi kasvaa.
Sitä on valmentajuus.
Ratkaisu: ote oikeasta kohdasta
Osallistuttuani kokeneen valmentajan yksityistunnille, sain tietää, että otan aseesta väärästä kohtaa kiinni. Ongelma ei niinkään ole se, kuinka kovaa puristan, vaan se mistä puristan.
Olen oppinut, että rekyylin hallitsemiseksi aseesta pitää pitää kiinni mahdollisimman korkealta ja mahdollisimman edestä. Tämä edestä-osio käytännössä toimii paremmin kiväärissä kuin pistoolissa, mutta jostain syystä tällainen oletus minulle oli jäänyt.
Väärän otekohdan vuoksi varsinaisen asekäden sormet häiritsevät puristamista. Periaatteessa minun siis pitää jopa ottaa vähän huonompi ote asekädellä, jotta minulla on kunnolla tilaa hyvälle tukikäden otteelle.
Varsinaisessa asennossani (siis jaloissa ja painonsiirrossa) ei ole ongelmia, mutta hyvä ote lopulta heijastuu myös käsivarsiin ja hartioihin. Ne taas ovat osa sitä tukirakennetta, joka sallii aseen heilua oikeisiin suuntiin, jolloin liikkeen määrä pienenee.
Minulla aseen liikkumisen ”saranapiste” on lähellä takatähtäintä, jolloin vipuvarren pituuden vuoksi etujyvän liike on valtaisa. Hyvällä ampujalla saranapiste on keskellä asetta, jolloin siis takatähtäin liikkuu vähän alaspäin ja etujyvä vähän ylöspäin.
Ase kun heiluu joka tapauksessa, paitsi jos sattuu olemaan ruuvipenkki. Minä en ole.
Seurakaverini kerran demonstroi omaa puristustaan puristamalla kourallaan minun käteni päällä aseen kahvalla. Hän on ruuvipenkki.
Ratkaisu: korjaa lihastasapaino
Puristusvoimassa siis toki on kehittämistä. Jossain työpaikan fysioterapiatarkastuksessa puristuvoimani on ihan mittaamallakin todettu vähemmän mairittelevaksi
Siihen taas auttoi keskustelu aivan luokattoman hyvän urheiluhierojan kanssa.
Kuvailtuani messenger-keskustelussa mistä kohtaa käsivarsiani alkaa puristusharjoituksissa polttaa, hän diagnosoi ojentajalihakseni yliaktiivisiksi. Ojennuslihakset siis estävät kouraani toimimasta sitä enemmän, mitä kovempaa yritän puristaa.
Kaikki yksityistunnilta saamani oppi oli rahanarvoista ja olisin valmis maksamaan siistä uudestaankin.
Käyn kursseilla ja yksityistunneilla oppiakseni tietämään asioita. Sen jälkeen tarvitsen hyvän seuran ja kivoja kavereita siihen, että saan opetella myös tekemään niin.
Lisäksi toivon, että pystyn siirtämään oppimaani muille ihmisille, koska eihän se ole minulta pois.
Vaikka jokin näyttämäni juttu ei sellaisenaan ratkaisisi kenenkään ongelmaa, se voi hyvin avata ajatukset sille, miten ongelmaa pitäisi lähestyä. Näin kävi minullekin otteen kanssa. Ilman keskusteluita seurakavereiden kanssa, en olisi osannut edes määritellä ongelmaa.
Kaikkia siis tarvitaan.
Seuroja ja kavereita meillä jo on. Nyt seuraavaksi käytetään enemmän valmentajien apua, jotta seurojen toiminta paranee entisestään.
Se ei ole epäluottamuslause seuralle, vaan kehittämisvisio koko lajin tulevaisuudelle.