Toiminnallinen ammunta on aivan järjettömän monimutkainen taitokokonaisuus. Sen kompleksisuus syntyy itse ampumasuorituksesta, myös liikkumisesta eri ampumapaikkojen välillä, kilpailutehtävän vaihtoehtoiset suoritustavoista, lippaanvaihtojen sijoittamisesta. Ihan näin muutamia mainitakseni. Toiminnallinen ampuminen on ampumahiihtoa stereoideilla.
Miten tätä kaikkea sitten harjoitellaan?
Toivoakseni määrätietoisesti, mutta kokemukseni mukaan kuitenkin varsin yksipuolisesti.
Ja heti alkuun pieni ”disclaimer” tai puolustuslauseke: Ylivoimaisesti suurin osa toiminnallisen ammunnan harrastajista tekee sitä ihan vain huvikseen.
Jos osaamisen määrä ei ole henkilölle merkityksellinen, silloin myöskin harjoittelun sisällön metodit on luonnollisesti erit. Jos ainoa tarkoitus on viihtyä harrastuksensa parissa, silloin myös harjoittelun pitää olla viihdyttävää.
Viihtyminen ei missään nimessä ole huono tai väärä motivaatio. Monet ”viihtyjät” myös menestyvät kilpailuissa todella hyvin. Siihen on kaksi selittävää tekijää:
- he ovat tosi hyviä luonnostaan
- taso on todella matala
Tapio Rautavaara voitti alle kymmenen vuoden välein olympiamitalin sekä keihäänheitossa (1948), että jousiammunnassa (1955 ja 1958). Ei tulisi tänä päivänä kysymykseenkään. Ei siksi, että ihmiset olisivat huonompia kuin ennen, vaan siksi että kilpailun taso on parantunut aivan merkittävästi.
Viihtymistä ei tietenkään pidä vaihtaa kurjuuteen, mutta jos oikeasti haluaa tulla niin hyväksi kuin pystyy (ja nostaa lajin tasoa), harjoittelemisesta pitää tehdä tavoitteellisempaa ja päämäärätietoisempaa.
Kouluammunta ja kisastagen ampuminen harjoitteluna eivät muodosta hyvän harjoittelun kokonaisuutta
Viiden laukauksen ampuminen 25 metrin etäisyydeltä ja tulosten katsominen on ehkä tyypillisin tapa aloittaa ampumaharjoittelu ja sillä edelleen ”teroitetaan osaamista”, joka tylsyy liiallisella aikaa vastaan tehdyllä harjoittelulla. Tämän zen-metodin vastapainona toisessa ääripäässä on kisastagen ampuminen harjoitussuorituksena.
Niillä on kuitenkin omat perustavanlaatuiset ongelmansa
- Niissä tulee todella vähän toistoja käytettyyn aikaan nähden
- Niiden palatesykli on liian hidas ja epämääräinen
- Ne eivät oikeasti ole harjoitteita vaan kilpailuosuorituksia
1) Liian vähän toistoja
Harva jaksaa keskittyä hyviin kouluammuntalaukauksiin kovinkaan paljoa yli 10 kierrosta eli 50 laukausta.
Kisastagen pienikin monimutkaisuus kasvattaa sen arvosteluun ja kuntoonlaittoon menevää aikaa niin paljon, että yhdellä harjoituskerralla ei välttämättä ehdi ampua stagea kuin kaksi kertaa. Huonoimmillaan tämä tarkoittaa jopa vain 30 laukausta.
2) Liian hidas palautesykli
Kouluammunnassa mene minuutteja, että tietää jonkun laukauksen menneen huonosti, mutta periaatteessa ei ole keinoa tietää mikä se laukauksista oli.
Paitsi sitten, kun on jo riittävän hyvä muutenkin. Itseasiassa voisi olla tehokkaampaa olla käymättä katsomassa tuloksia lainkaan, vaan keskittyä enemmän laukauksen tuntumaan. Ongelma ei siis ole ampua 25 metrin päästä, vaan tapa jolla suoritusta arvioidaan.
Kisastagen arvostelussa suoritusajan ja sakkosekunnit saa tietää heti, mutta sijoittuminen muihin kilpailijoihin ei ole vielä tiedossa kovinkaan tarkasti. Sakkosekunnit on jotenkin yhdistettävissä suoritukseen, mutta voi olla vaikeaa arvioida mistä kertynyt raaka-aika on muodostunut.
Koska kummassakin harjoitusmetodissa osumilla on niin suuri painoarvo palautteessa, muokkaa se harjoittelijan keskittymistä kohti tarkkuutta. Palataan nopeuteen vielä myöhemmin tällä sivulla.
3) Ei harjoite- vaan kilpasuoritus
Lisäksi tyypillistä näille kummallekin harjoitusmetodille on se, että ne eivät oikeasti ole harjoitteita vaan valmiita kilpailusuorituksia.
Jos vaikkapa 100 metrin juoksua harjoiteltaisiin näin, harrastaja ei tekisi mitään muuta kuin juoksisi 100 metrin lähtöjä. Kerta toisensa jälkeen pistetään piikkarit lähtötelineisiin ja juostaan enemmän tai vähemmän täysillä maaliviivalle, josta kävellään takaisin lähtöpaikkaan.
Jos harjoittelijaa kiinnostaa pelkkä juoksemisen ihanuus, niin tämä on aivan riittävä valmennusmetodi.
Mutta ei se kauhean tehokkaalta tavalta kuulosta.
Koska taustani on kamppailumaailmassa, vedän tästä kamppailuanalogian.
Ammunnan harjoittelu vs kamppailun harjoittelu
25 metrin päästä viisi laukausta kerrallaan ampuminen on sama asia kuin rivissä etupotkujen huitominen ilmaan ohjaajan huutaman temmon mukaan. Se, mitä siinä oppii on halutun harjoittelun tempo ja liikeradan yleinen oikeellisuus sillä tasolla, että tietää kumpaa jalkaa pitää liikuttaa ja kuuluiko suoritukseen jonkinlainen väliaskel.
Kamppailijaksi tällä ei kuitenkaan tulla. Voimistelijaksi ehkä.
Leikkimielisen kilpailustagen ampuminen harjoitusmenetelmänä on sama kuin leikkimielinen sparrauskilpailu, jossa kumpikin osapuoli on aktiivinen.
Sparraus on huomattavasti parempi harjoite kuin ilmaanpotkiminen. Siinä oppii hahmottamaan etäisyyttä, liikkumaan, lukemaan vastustajaa, tekemään hyökkäys- ja puolustussuorituksia sekä ottamaan iskuja vastaan. Ainoana harjoitteena se on kuitenkin huono, koska siinä on liikaa liikkuvia palasia. Kun keskittyy vaikka hyökkäämiseen, puolustus unohtuu, ei näe vastustajan liikettä, ei hahmota etäisyyttä eikä pysty ottamaan iskuja vastaan. Sparrausottelussa aggressiivisempi osapuoli ”voittaa” aina ja kumpikin alkaa käyttää työkaluistaan vain niitä ominaisuuksia tai tekniikoita, jotka ovat valmiiksi hyviä.
Lisäksi kisastagella harjoittelun yksi keskeinen oppimisalue on kilpailutilanne itse:
Mitä enemmän ampuu harjoituksissa kisastageja, sitä pienempi kilpailuihin osallistumisen kynnys on ja sitä pienempi vaikutus kilpailun jännityksellä ja erityisesti aloitussummerin soimisella on kilpailusuoritukseen. Paremmaksi ampujaksi sillä ei kuitenkaan tule kuin tiettyyn pisteeseen asti.
Paljon harjoitusotteluita ottamalla tullaan siis hyväksi kisaajaksi tai tappelijaksi, mutta ei kamppailijaksi.
Eristävät pariharjoitteet ja drillit valmentavat hyväksi
Hyväksi kamppailijaksi tullaan erilaisilla eristävillä pariharjoitteilla, joissa vain toinen osapuoli on aktiivinen ja toinen tekee töitä auttaakseen harjoituksessa. Tyypillisiä esimerkkejä tällaisesta harjoittelusta on pistarien käyttäminen. Aktiivinen osallistuja lyö ja potkii pistareita sitä mukaa, kun toinen osapuoli nostaa niitä esille.
Lisäksi kamppailija tekee yleistä liikkuvuus- ja voimaharjoittelua, joka parantaa kaikenlaista suoritusta. Yleisin kamppailuottelun häviämisen tekijä ei ole toisen osapuolen täydellinen suoritus, vaan oma väsyminen.
Yleisenkin voimatreenin päälle voi esimerkiksi hyppytreenillä parantaa kimmoisuutta ja näin potkun lähtövoimaa. Kehitetään siis niitä ominaisuuksia, joissa on eniten potentiaalia.
(Oma keskustelunsa on sitten se, kehitetäänkö heikkouksia vai vahvuuksia, mutta ei mennä siihen nyt.)
Kouluammunnan ja kisastagen välissä pistariharjoituksia vastaamassa on tietysti ammuntadrillit.
Esimerkkejä drillistä on vaikkapa
- Mosambique (veto, 2 kroppaan + yksi ylös),
- Box-drill (T1-kroppa, T2-kroppa, T2-pää, T1-pää) tai
- El Presidente (lähtö selin, veto, 2+2+2, lippaanvaihto, 2+2+2).
Tai ihan mikä tahansa muu kustomoitu lyhytharjoitus, jota voi toistaa-toistaa-toistaa kerta toisensa jälkeen niin, että jatkuvasti on tietoinen oman suorituksen tasosta verrattuna omiin aikaisempiin suorituksiin.
Kysyin joskus suuresti arvostamaltani opettajalta Jussi Riimuvuorelta, miksi harjoituksissa ammutaan vain stageja ja etteikö olisi hyödyllisempää tehdä drillejä. Vastaus oli, että hän olettaa kaikkien drillaavan omissa oloissaan, mutta harvat pystyvät rakentamaan omissa oloissaan stageja.
Se oli mielestäni hyvä vastaus juuri siihen tilanteeseen.
Tosin siinä on se ongelma, että mikäli muut ampujat eivät tiedä tätä, he vievät stagepainotteisen harjoituskulttuurin mukanaan sinnekin, missä olisi aikaa ja tilaa tehdä myös drillejä.
Samainen opettaja muuten suunnittelee myös harjoituskertojen kisastaget niin, että niissä vaaditaan jotakin tiettyä ominaisuutta, jota myöhemmin tarvitaan jossain hänen suunnittelemassaan kilpailussa. Tämä on määrätietoisen valmentajahenkilön merkki fasilitoivan treeninvetäjän päällä. Olen nähnyt vastaavaa yritystä muuallakin, mutta en ihan niin määrätietoisena elementtinä, joka toistuu harjoituskerrasta toiseen.
Seuraavaksi keskusteluun nousee se, millainen on hyödyllinen drilli.
Valitse tavoite ennen kuin valitset drilliä
Ihan ensin pitää luonnollisesti tietää mitä ominaisuutta halutaan kehittää ja sitten valita tai suunnitella drilli sen mukaan.
Veto on asia joka toistuu melkein jokaisessa kilpailun stageissa. Siitä huolimatta en keskittyisi liikaa vetoharjoitteluun, koska veto tosiaan tapahtuu korkeintaan yhden kerran stagen aikana ja aina ei sitäkään.
Yksi asia, mikä tapahtuu stagen aikana usein ja siis kilpailun aikana vielä useammin, on uuden taulun ampuminen.
Jos esimerkiksi halutaan parantaa tähtäinkuvan ottamisen nopeutta, ei ole mitään järkeä tehdä drilliä, jossa ammutaan samaa taulua monta kertaa peräkkäin samasta ampuma-asennosta. Silloin hyvä drilli voi olla vaikkapa ihan yksinkertaisesti ojennus kolmospositiosta (rinnalta) ja yksi laukaus. Aika poikki ja uusi kierros.
Itse drillaaminen kannattaa jakaa mielessään kolmeen vaiheeseen
- kuivaharjoitteluvaihe
- hidas livevaihe ja tasomäärittely
- tason parannusvaihe
Ykkösvaiheessa siis harjoitellaan drillin tekemistä, kakkosessa mitataan jonkinlainen aloitustaso ja kolmosessa toisto kerrallaan koitetaan saada nopeampi ja nopeampi tai tarkempi suoritus. Mikäli drillin ehtii toistaa vain 2-3 kertaa, se ei oikeastaan ole drilli lainkaan.
Mikäli drilliin kuuluu liikkumista näihin osiin kannattaa sisällyttää liikkuminen ilman ampumista mutta aseella tauluun osoittaminen, liikkuminen ennen ampumista ja pysähtyminen ampumisen ajaksi, sekä vielä tarvittaessa liikkuminen ampumisen aikana.
Mitä ominaisuuksia sitten kannattaa kehittää?
Tässä pieni lista asiosta, joihin keskittyä:
- veto
- tähtäinkuvan ottaminen
- rekyylinhallinta
- etäisyyden vaikutus ammunnan rytmiin
- maalinvaihto
- liikkeellelähteminen
- lippaanvaihdot (taktinen ja hätälippaanvaihto)
- ampuminen suojasta
- ampuma-asennon ottaminen suojasta
- muun poikkeavan ampuma-asennon ottaminen
- ampuminen liikkeestä
Mikäli drilliin kuuluu useampia fokusalueita, alkaa jo olla epäselvää mikä niistä on oikeasti vastuussa suorituksen onnistumisesta tai epäonnistumisesta.
Jos ensin otetaan veto, ammutaan viisi laukausta ensimmäiseen tauluun juostaan kolmeen eri suojaan ja vielä viimeiseksi sukelletaan makuuasentoon, ei ole enää mitään käsitystä siitä, mikä osuus kehittyi milläkin toistokerralla.
Suoritus toki voi olla hauska ja viihdyttävä. Jos se riittää motiiviksi, niin se riittää myös tekemiseksi.
Millä ampujan kehittymistä mitataan?
On useita keinoja mitata ampumisen taitoa ja mittarin muutos ilmentää kehittymistä.
- kisamenestys
- testiammunta tai -drilli
- hutilaukausten ja ajan suhde (points-down / raw-time)
- ensimmäisen laukauksen aika
Kisamenestys on viettelevin keino määritellä ampujan osaamista. Mikäli menestyy kisoissa, on pakko olla hyvä. Kisamenestykseen kuitenkin vaikuttaa todella moni sellainen asia, mikä ei ole ampujan itsensä kontrollissa, joten kovin kummoinen mittari tämä ei ole. Lisäksi siinä kohtaa, jos ampuja vaihtaa luokkaa tai sarjaa, hänen vanhat arvionsa muuttuvat kelvottomiksi. Kisamenestys ei oikeastaan ole mittari, vaan seuraus.
Erilaisen drillien ongelma yleisenä mittarina on se, että ampuja kehittyy drillissä paremmaksi, kuin mitä on yleisesti ampujana. Jos esimerkiksi käyttää mittarisuorituksena veto+2ls drilliä ja tekee sitä riittävästi, suoritusaika voi jopa puolittua. Se ei kuitenkaan tee koko ampumisen taidosta kaksinkertaisesti parempaa.
Monimutkaisempi drilli tulee todennäköisesti tehtyä harvemmin ja jos siihen sisältyy useampia ominaisuuksia, kuvaa se paremmin yleistä taitotasoa.
IDPA:ssa on virallinen testiammunta eli classifier, jonka perusteella ampujat jaetaan taitoluokkiin. Aiemmin teetettiin 72 laukauksen harjoiteyhdistelmää joka mittasi useita osa-alueita. Nykyään yleisin mittari on 5×5 laukauksen yhdistelmä, joka mittaa suppeampaa määrää asioita. Silti se on ihan kelpo mittari, jos sitä ampuu vaikka puolivuosittain.
Periatteessa valmentaja voisi myös päättää jonkin salaisen mittaridrillin, jonka suorittamisesta ampuja ei tiedä. Mittarisuorituksia voisi olla myös 2-3 kappaletta, joista kukin mittaa tiettyä ominaisuutta. Useammasta suorituskerrasta voi laskea keskiarvoja tai muulla tavoin poistaa satumaiset onnistumiset taidon määrittämisestä.
Yksi keino arvioida osaamista etenkin toiminnallisissa kilpalajeissa on huonojen osumien suhde aikaan (PD-ratio). Tätä lukua voi laskea mistä tahansa drillistä, stagesta tai kokonaisesta kilpailusta.
Jonkinlaisena tavoitehaamurajana pidetään noin 10%. Teoriassa siis joka 10. laukaus pitäisi mennä ohitse. Mutta kun suhdetta lasketaan aikaan, eikä laukausten kokonaismäärään, mukaan saadaan myös suorituksen nopeus. Liian tarkka suoritus on liian pitkäkestoinen. Jos nopea suoritus on aivan liian nopea, virheiden määrä nousee suhteettoman paljon.
Ajanottokello pystyy kertomaan ensimmäisen laukauksen ajan, ja tätä numeroa voi myös pitää jonkinlaisena mittarina, koska se ei riipu siitä, millaisesta drillistä tai stagesta on kysymys. Luonnollisesti se kuitenkin mittaa vain hyvin pientä osaa suorituksesta, joten ainoaksi ampumistason yleismittariksi siitä ei ole. Mutta se sopii erinomaisesti vetonopeus-ominaisuuden kehittymisen seurantaan.
Voisikin siis olla hyvä määritellä ne ominaisuudet, joissa pitää kehittyä ja sitten keksiä niille täsmämittarit. Näiden lisäksi PD-ratio on hyvä yleismittari seuraamaan suorituksen tehoa.
Harjoittelu kilpailukontekstin ulkopuolella
On luonnollista harjoitella kilpailusuoritusta kelloa vastaan. Todellisen maailman operaattoreille ja taktisille ampujille suorituksen turvallisuus nousee nopeutta tärkeämmäksi asiaksi.
Tällöin pinnalla on liikkumisen vaikutus ampumiskykyyn tai ampumisen aloittamiseen ja oikean ampumapaikan valitseminen. Ne voivat olla jopa tärkeämpiä asioita kuin ultimaattinen tarkkuus.
Silloin esimerkiksi suojasta ampumisen harjoittelun yhteyteen kannattaakin vaihtaa kello harjoituskaveriin, joka jatkuvasti tarkkailee paljastumista (flagging) ja huomauttaa siitä.